Vahva suhde tekee lastensuojelulaitoksen arjesta terapeuttista.

Tämä kevät on ollut täynnä erityisen merkityksellisiä kohtaamisia sekä työelämässä että henkilökohtaisessa elämässä. Osana lastensuojelulaitoksemme arkea tapaan lasten perheitä terapeuttisissa tapaamisissa. Niissä tarkastellaan ennen kaikkea perheen vuorovaikutusta ja sitä, miten jokainen jäsen vaikuttaa toisiinsa ja samalla lapsen ja koko perheen hyvinvointiin. Usein tapaamisissa nousevat havainnot auttavat perhettä näkemään toisiaan uudesta kulmasta. Systeeminen työote tuo näkyväksi sen, että muutos syntyy vähitellen siitä, miten perhe ja arjessa mukana olevat aikuiset oppivat kannattelemaan lasta yhdessä.

Samaan aikaan pari- ja perhepsykoterapiaopintoni ovat loppusuoralla, ja olen kirjoittanut lopputyötä terapiatyöstä lastensuojelulaitoksessa sekä siitä, miten oma kaksoispositiostani kumpuava roolini näyttäytyy arjen työssä. Kirjoittaminen on ollut avartava prosessi. Se on vienyt minut lukuisiin reflektoiviin keskusteluihin ympärilläni olevien ihmisten kanssa ja auttanut minua jäsentämään ammatillista ajatteluani uudella tavalla. Yksi erityisen merkityksellinen oivallus on liittynyt vallalla olevaan käsitykseen siitä, että lastensuojelulaitoksessa lapsen psyykkiseen oirehdintaan haetaan usein apua laitoksen ulkopuolelta. Myös viranomaisten toimesta usein ajatellaan, että keskusteluapu tulisi ensisijaisesti ulkoistaa poliklinikoille, päihdetyöryhmille tai nuorisopsykiatriaan.

Oma kokemukseni on, että silloin, kun laitoksen työntekijällä on lapseen vahva ja turvallinen suhde, se on usein lapselle kaikkein merkityksellisin paikka tulla kuulluksi ja kohdatuksi. Arjen tilanteet, kuten iltapalan äärellä jutustelu, autoajelut tai muut pienet yhteiset hetket, ovat paikkoja, joiden kaltaisiin ulkopuolinen ammattilainen ei pääse. Ne ovat tiloja, joissa nuori uskaltaa avautua ja joissa aito kohtaaminen syntyy luonnollisesti.

Työskentelen laitoksessa kaksoispositiossa, kasvatusjohtajana sekä terapeuttina. Tämä kaksoispositio auttaa minua usein arvioimaan, milloin ulkopuolisia palveluja todella tarvitaan ja milloin taas arjen suhteet voivat kantaa riittävän pitkälle. Samalla se tuo näkyväksi laajemman ilmiön: jos lastensuojelulaitoksissa olisi nykyistä enemmän terapeuttista ymmärrystä ja osaamista arjen tasolla, keskusteluavun tarvetta ei tarvitsisi ulkoistaa niin paljon kuin tällä hetkellä tehdään. Tämä näkökulma haastaa vallitsevaa käytäntöä ulkoistaa terapia palveluja ja vahvistaa uskoa siihen, että lastensuojelulaitoksen arjen tulisi olla itsessään terapeuttisesti kannattelevaa. Oikein toteutettuna se voisi olla monella tapaa yhtä vaikuttavaa kuin erillinen, ulkoistettu terapiatilanne ja samalla tämä keventäisi merkittäväsi yhteiskunnan kuormitettuja palvelurakenteita.

Mukavaa kevättä,